Nuorisotyöttömyys. Nyt!

Väitän, että Suomen talouspoliittinen eliitti unohtaa nuorisotyöttömyyden. En kuitenkaan tarkoita sanoa, että tunnuslukuja ei seurattaisi tai että teemaa ei pidettäisi esillä. Unohtaminen tapahtuu priorisoinnin kautta. Ja tällä hetkellä jo pitkään on ollut vain yksi pääteema, jonka ympärille Suomen taloudellinen selviäminen, kestokyky, kilpailutalous kiedotaan. Tarkoitan työurien pidentämistä ja eläköitymiskysymystä.

Sain äskettäin osallistua Allianssi-risteilyn Lama-paneeliin. Keskustelun tiimellyksessä ällistelin tätä yhden ajatuksen Suomea. Esitin, että eikös ole hyvä, että suuret ikäluokat perässähiihtäjineen siirtyvät nopeasti eläkkeelle, viimeistään säädettynä aikana tai jo aiemmin, eläkeputkessa. Näin vapautuu nuorille työpaikkoja jonkinlaisen dominovaikutuksen kautta. Tulpat pois työurilta. Tämä oli ainoa paikka tuossa paneelissa, jossa sanomisestani irtosivat spontaanit aplodit.

Kukaan ei tullut syyttämään sukupolvipopulismista, vaikka kaikki ainekset sellaiselle syytökselle ovat olemassa. Leena Ruotsalainen, joka veti jouheasti paneeliamme, tiedusteli oitis olisinko itse valmis eläkkeelle. Vastasin ehkä hieman hölmistyneesti mutta kuitenkin: että joo, kyllä… Vastaus tuli kuin vähän yskivästä automaatista, nurinkäännetyn ammatillisen sukupolvisolidaarisuuden nimissä. Hienoisesti epäröivää vastaustani venytin trendikkäällä sisäisestä yrittäjästäni kumpuavalla täydennyksellä. Sanoin paneelin fiktiivisessä maailmassa kyllä ilmoittautuvani eläkkeelle, mutta saman tien perustavani yrityksen tehdäkseni sen piikkiin nämä samat duunit, joita tekisin muutenkin. Ehkä jossakin (kuvitteellisessa) kansantaloudellisessa tilinpidossa syntyisi yksi työpaikka tällä tavoin lisää nuorisotutkimuksen työmarkkinoille. Ei irronnut aplodeja…

Hätäisessä heitossani on kuitenkin tietty järki. Aika monella suunnalla puhutaan nykyisin myönteiseen sävyyn nuorten yrittäjyydestä. Kokoomuksesta Antti Tanskasen ja Vesa Kanniaisen kautta Paavo Arhinmäkeen. Vihreät virittelevät vihreää kasvua. Yhteiskunnallisen ja uuden yrittäjyyden oraita tunkee esiin monella taholla. Ehkä yllättävästi voin yhtyä kuoroon.

Tämä suunta on hedelmällisempi kuin esimerkiksi Opetusministeriön taannoisen työryhmän esitys poistaa yliopistojen ja korkeakoulujen pääsykokeet yhtenä keinona pidentää työuria. Ajatellaan, että työurat pidentyvät pudottamalla korkeakouluopintojen aloitusikää. Korkeakoulutukseen haettaisiin yhteishakuna pääosin ylioppilas- ja ammattitutkinnon arvosanoilla, ilman pääsykoevaihetta. Mutta mistä duunit?

Minne sitä työuraa pidennetään, jos ei ole työpaikkoja?

Väitän että yrittäjyyden säätely on nykyisessä tilanteessa hedelmällisempää työvoimapolitiikkaa kuin abstrakti työuranikkarointi, koska yrittäjyyskuviot asettavat kysymyksen uusista työpaikoista. Mitä tekoa on työurien pidentämisestä, jos ei ole työpaikkoja?

En tietenkään väitä, että kriisistä noustaan propagoimalla yrittäjyyttä. Mutta väitän, että sillä suunnalla voidaan ottaa hyviä askelia ja edistää myös nuorten työllistymistä. Ennätysmäärä nuoria joutuu ja pääsee työvoimapoliittisten toimenpiteiden rulettiin nuorisotyöttömyyden kasvaessa huimasti lähikuukausina. Monet löytävät tiensä myös työpajoihin. Työpajat ovat vakiintunut hyvä käytäntö, mutta turhan harvoin sen kautta työllistyy vakituiseen työpaikkaan.

Nuori, joka pyrkii tällaisissa työvoimapoliittisissa toimenpiteissä oltuaan työmarkkinoille, on niin sanotuilla välityömarkkinoilla. Väitän että siellä olisi paljon tuunattavaa. Minua on informoitu, että Suomen välityömarkkinat ovat alikehittyneet ja säädellysti jäykät. Suomessa ei esimerkiksi voisi toimia Hollannin kaltainen säätiöpohjainen OMIJ-konserni, joka työllistää satoja kuntoutuksessa olevaa nuorta.

Nuorisotyöttömyydessä ei tietenkään ole kyse (vain) kuntoutettavista nuorista, mutta OMIJ toimii esimerkkinä notkeasta toiminnasta. Nuorten yksilöllinen työkyky ja yhteiskunnan tuet sovitetaan yhteen yrityksen tarjoamiin mahdollisuuksiin. OMIJ:n yhdeksässä palvelu- ja tuotepaletissa yksi muodostuu ravintolakonseptista. Siinä ravintolan toiminnasta vastaavat koulupudokkaat. Koulun kanssa sovitaan, että toiminta vastaa (puoliksi) koulunkäyntiä, toinen puoli pitää opiskella yksilöllisen – olettaisin mukautetun opintosuunnitelman – mukaan. OMIJ yhdistää koulun opiskelijoista saamat tulot ja maksut, työllisyystuet ja ravintolan liiketaloudellisen voiton. Nuoret saavat sovitettua palkkaa, työkokemusta ja tutkintonsa valmiiksi.

Diakonia-ammattikorkeakoulun Sakari Kainulainen ja Harri Kostiainen tuntevat OMIJ:n parhaiten. He kertovat, että ravintola tuo alueelle taloudellista ja sosiaalista pääomaa (HS 3.12.2009, C7). Miksei nyt Suomessa skrollattaisi tarkasti kaikki välityömarkkinoiden jäykkyydet niiden poistamiseksi. Sama koskee yrittäjyyden esteitä. Niistähän on myös Paavo Arhinmäki puhunut. Mitä ne ovat konkreettisesti? Jos Aalto-yliopisto saatiin kahden kuukauden työryhmätyöskentelyllä aikaiseksi, tämähän on sen rinnalla ihan peanuts.

Aika ajoin kuulen Tanskan mallista. Siellä on nuorisotyöttömyys murto-osan niistä luvuista, jotka odottavat meitä keväällä. Joidenkin mielestä yrittäjät uskaltavat työllistää siellä nuoria, koska heidän irtisanomissuojansa on olematon. Monen mielestä se ei voi olla Suomen malli. Tanskan malli on helppo torjua kahdelta suunnalta. On perinteinen työntekijän irtisanomissuojaa tähdentävä ay-retoriikka. Mutta on myös prekariaattikeskustelujen jälkeinen maisema, jossa nuoret ihmiset eivät suostu myymään osaamistaan puoli-ilmaiseksi siinä toivossa, että työura kasautuisi siitä. Tämä on Elina Loisan Julkeat-teoksen (Gummerus 2010) karikatyyrien maisema. Se kertoo ehkä romantisoivasti urbaaneista vetelehtijöistä.

Tommi Hoikkala