Nuorisotyöstä ja yhteiskunnasta

Nuorisotyö saa eri maissa erilaisia muotoja. Tony Jeffsin ja Mark K Smithin toimittamassa teoksessa Youth Work Practice tarkastellaan nuorisotyötä Brittein saarten näkökulmasta. Se tarjoaa kiinnostavan vertailunäkökulman suomalaiseen nuorisotyöhön. Teoksessa korostetaan järjestömuotoisen nuorisotyön merkitystä. Kansalaisyhteiskunnan synnyttämä nuorisotyö on teoksen mukaan herkkää nuorten maailmalle, sekä pystyy parhaiten reagoimaan ajassa esiinnouseviin paikallisiin haasteisiin.

Ajatus valtiojohtoisesta kontrollista näyttäytyy pelottavana. Valtio näyttäytyy teoksessa byrokraattisena valvontakoneistona, joka erilaisin säätelymekanismein tärvelee nuorisotyön kyvyn reagoida muutoksiin ja paikallisyhteisön tarpeisiin. Toimittajat toteavat (s.4), että mitä enemmän valtio puuttuu nuorisotyöhön ja mitä yksityiskohtaisempia ohjeita se antaa, sitä suurempi on riski, että se tuhoaa nuorisotyön ja sen tuomat hyödyt.

Kirjaa voikin lähteä ymmärtämään uusliberalistisesta politiikasta käsin, jossa tulosohjauksen nimissä tuotetaan erilaisia valvonta- ja arviointijärjestelmiä, jotka ryhtyvät ohjaamaan toimintaa. Valtion kontrollikoneiston vastapainoksi asetetaan nuorisotyön vapaaehtoisuus ja järjestömuotoisuus, joita ei tule ohjeistaa sen tarkemmnin. Kotoinen Nuorisolakimme, jossa valtion tehtäväksi määritellään nuorisopoliittinen ohjaus (”Opetusministeriöllä on vastuu nuorisotyön ja -politiikan yleisestä kehittämisestä”) ja kuntien tehtäväksi nuorisotyö (”Nuorisotyö ja -politiikka kuuluvat kunnan tehtäviin”), herättäisi ehkä toimittajissa pelkoa. Osin toki suotta, koska laki normittaa nuorisotyön arkea käytännön tasolla varsin vähän.

Youth Work Practice -kirja sisältää useita yrityksiä määritellä nuorisotyön olemusta. Osa niistä on suomalaiselle lukijalle tuttua, osa vieraampaa. Nuorisotyötä yritetään kirjassa määritellä toiminnaksi, jolla on sosialisaatiotehtävä, mutta myös yhteiskuntaa uudistava kriittinen puolensa. Informaali kasvatus määritellään toiminnaksi, jossa ”nuoria autetaan olemaan kriittisiä ja kyseenalaistavia etenkin niitä aikuisia kohtaan, joilla on valtaa ja auktoriteettia” (s.56). Nuorisotyön tehtäväksi nähdään Paulo Freiren hengessä ”kriittisen tietoisuuden rakentaminen, joka perustuu reflektioon ja toimintaan” (s. 166). Nuorisotyö nähdään jyrkästi vastakkaisena koululle, joka luokittelevana ja arvioivana koneena pistää ihmiset ruotuun. Nuorisotyö taas antaa mahdollisuuksia kritiikille ja toisintekemiselle. Kirjan visio nuorisotyöstä on yhteiskuntakriittinen: nuorisotyön tulee auttaa nuoria kiinnittymään yhteiskuntaan, mutta myös ottamaan siitä kriittinen etäisyys.

Suomen näkökulmasta kirjan yhteiskuntakriittinen pohjavire näyttää vähän vieraalta. Toimin tällä hetkellä kaupunkimaisen nuorisotyön eli Kanuunan talotoiminnan kehittämishankkeessa. Hankkeen tavoitteena on kehittää talotoimintaa ja luoda tutkimuksellisia jäsennyksiä siihen, millaista kasvattavaa toimintaa talotyö on, ja miten työmuoto kohtaa muuttuneen yhteiskunnallisen ja kulttuurisen tilanteen isoissa kaupungeissa. Hankkeen mittaan minulla on ollut tilaisuus kerätä aineistoa monin tavoin.

Halutaanko mukautujia vai kriittisiä kansalaisia?

Vielä kertaakaan kehittämishaasteena ei ole tullut esiin talotoiminnan luotsaaminen kohti kriittistä pedagogiikkaa, radikaalia kasvatusta tai tuon brittikirjan ajatusta nuorisotyöstä siitä, että nuorisotyön tehtävä on edesauttaa nuoria maailman muuttamisessa ja poliittiseen aktivisuuteen kasvussa (esim. s. 65). Nuorisotalojen tehtäväkuvaksi määrittyy pikemminkin kasvatus olemassaolevaan tapakulttuuriin ja toimintatapoihin sosiaalistamiseen. Erilaisten osallistavien menetelmien kautta voidaan tarjota vaikuttamisen mahdollisuuksia, mutta tähän ei kytketä kriittistä näkökulmaa asioiden nykytilaan. Tämä kasvatus on mahdollista, koska voidaan tarjota turvallinen paikka, jonne voi vetäytyä vain hengailemaan ilman suorituspaineita ja jossa voidaan luoda luottamuksellisia suhteita aikuisiin.

Ajatus, että nuorisotalolla kasvatetaan, näyttäisi olevan hyväksytty tehtävä. Se on monille itsestäänselvä lähtökohta. Toimintamuoto rakentuu nuorten vapaaehtoisuudelle ja nuorisokulttuurin huomionottamiselle. Usein kasvatuksellisuus mielletäänkin siten, että nuorisotalolla opitaan toimimaan tiettyjen yhteisten sääntöjen mukaan ja opitaan, mitä yhteistoiminta on. Samalla pyritään toimimaan siten, että nuorista tulisi hyviä kansalaisia tai hyviä veronmaksajia.

Käyttäytymisen kasvattaminen näkyy siinä, että opitaan olemaan loukkaamatta toisia. Vältetään esimerkiksi kiroilua. Tämän suhteen on eri kunnissa käytössä erilaisia kontrollimekanismeja, kuten väliaikaisia porttikieltoja tai nollatoleranssia. Nollatoleranssi on myös päihteiden suhteen. Esimerkkinä nollatoleranssin käytöstä on, että joissakin kunnissa puhallutetaan yötilaisuuksiin pyrkijät. – En halua moittia puhallutuksen käyttöä ja turvallisen ympäristön mieltämistä takuuvarmasti päihteettömäks tilaksi, jonne kaikkien on helppo tulla. Tämän varauksen muistaen voi kysyä, minkälaisesta yhteiskunta- ja auktoriteettisuhteesta puhalluttaminen kertoo: auttaako se nuoria enemmän alistumaan aikuisten vallankäyttöön vai tekemään tämän vallankäytön aseman ja oikeutuksen selväksi?

Niin tai näin, suomalainen nuorisotyö näyttäisi olevan yhteiskuntahakuisempaa kuin brittiläisen kirjan kuva siitä, miten nuorisotyö mieltää itsensä yhteiskuntakriittisenä toimijana. Nuorisotyöntekijöiden puheissa korostuvat hyvän kansalaisuuden saavuttaminen siten, että nuoret saavat olla nuoria, eikä heiltä edellytetä aikuismaista kurinalaista käytöstä. Toisaalta, myöskään yhteiskunnan valtarakenteet eivät tule kysymisen kohteeksi. Voisi siis väittää, että nuorisotyö Suomessa kiinnittyy läheisempään yhteyteen yhteiskunnan ja valtakulttuurin kanssa kuin brittiläinen versio – ainakin siinä muodossa, kuin se ylläkuvatussa teoksessa halutaan esitellä.

Tomi Kiilakoski

Kirjoittaja on Nuorisotutkimusseuran tutkija.