Jossittele historialla ja vaihtoehdoilla suomalainen (euro)nuorisopolitiikka!

Väitän, että suomalaisen nuorisopolitiikan eurooppalaiset aloitteet ovat turhan harvassa ja asialle vihkiytyneen suppean piirin salamyhkäisiä hankkeita, eikä niitä seurata tai jälkikäteen kunnolla poliittisesti jossitella tai edes arvioida.

Kriittisellä jossittelevalla arvioinnilla tarkoitan ”mahdollisen historiaa” (Matti Klinge, Kari Palonen), missä tutkijat ja poliitikot voivat oppia miettimällä toteutuneen (voittaneen) historian vaihtoehtoja – ja kysyä ”entäs-jos” olisimmekin valinneet toisin ja tilanne nyt olisi parempi tai entistä synkempi? Historia on poliittista siinä suhteessa, että tulee tuntea kunkin ajankohdan jännitteiset ja ristiriitaiset vaihtoehdot ja se enemmän tai vähemmän sattumanvarainen mittelö, jossa jokin vaihtoehto toteutuu. Useimmiten kukaan toimija etukäteen ei edes tavoitellut juuri tätä voittanutta kompromissia tai lehmänkauppaa. Varsinkin kansainvälisessä poliittisessa järjestelmässä toimijat ja intressit ovat monet ja monikasvoiset, on hankalaa ja kiehtovaa ennakoida miten jotkut pilotit tai aloitteet lopulta saavat muotonsa ja tulkintansa. Politiikan kameleonttimaiset kasvot saavat hahmoaan.
 
Ajattelen tässä esimerkkinä perustavaa suomalaista kulttuuriministeri Claes Anderssonin ja hänen viiteryhmänsä aloitetta nuorisopolitiikan maatutkinnan pilottihankkeesta ja raportista (1997). Pilotti nousi vahvana ja kirvoittavana kokemuksena esiin, kun kirjoitan NTS:n historiikkia, joka on laajentunut ja laajentunut – sekä ennen kaikkea viivästynyt. Pilotin ideana oli luoda kansallinen arvio nuorisopolitiikan kehitysvaiheesta ja saada tästä Euroopan neuvoston arvioijaryhmän kritiikki ja tätä kautta oppia paremmille ja oikeudenmukaisemmille tavoille. Näin kehkeytyisi pilottimalli kaikille Euroopan maiden nuorisopoliittisille kehittämiskeskusteluille ja eurooppalaiselle opille. Suomessa poliittisesti ja hallinnollisesti satsattiin hankkeeseen – nuorisojärjestöjä ja Allianssia myöten uskottiin prosessin ja sen modernin tutkivan ja hutkivan dialogisen tietoperustan legitimoivan ja kehittävän suomalaista nuorisopolitiikkaa osana Eurooppaa. Perustava maaraportti julkaistiin kolmena eri versiona tutkijoille tarkoitettuna kokonaisraporttina, laadukkaasti editoituna kirjaversiona suomeksi, ranskaksi ja englanniksi sekä nuorisoystävällinen ja parhaiden aikalaissovellusten mukaisena multimediaversiona.
 
Kuka olisi aavistanut, että Howard Williamsonista – joka ryhmineen vieraili Suomessa ja arvioi maaraportin - on viidentoista vuoden aikana kehkeytynyt ”Mr. Euronuorisopolicy” – eurooppalaisen nuorisopolitiikan professori Glamorganin yliopistossa, joka on saanut ansioistaan myös asianmukaiset brittikuninkaalliset arvomerkit (Commander of the Order of the British Empire). Hän on keskeisin maaraportööri, jonka konsultaatioprosessi on sitouttanut monia kansallisia tahoja ja arvioijahenkilöitä puolentoista vuosikymmenen mittaan. Suomi-polemiikkia ovat seuranneet Alankomaat, Ruotsi, Espanja, Romania, Viro, Luxemburg, Liettua, Norja, Malta, Slovakia, Kypros, Unkari, Latvia, Armenia, Moldovia ja viimeksi Albania (2010). Itsevarmoina pidettyjen Hyvinvointi-Pohjoismaiden ja Euroopan reunalla jurona kehittyvän Suomen (Williamsson 2002) rinnalla monet ”kehittyvät” demokratiat ovat asettuneet ”arvioinnin pätsiin”.
 
Tuleekin miettiä, onko prosessin paino ollut demokraattisten oikeuksien ”objektiivisissa” kehitysvälttämättömyyksissä ja isot poliittiset järjestelmät ovat jättäytyneet sivuun kehityskeskustelun kriittisestä valosta. Vastausta on helppo pohtia isojen valtioiden tilanteista käsin: multikulti-visiossaan romahtanut Saksa, nuorisopolitiikassaan vastuuton Ranska, Williamssonin monien ongelmien ja nuorisokansalaisensa kadottanut Brittien saaret ja surullinen ja korruptiossa rapautunut Italia sekä modernien nuorisopalveluiden rippeitä kokoava Patriootti-Venäjä. Eivätkö suuret euromaat tarvitse Eurooppalaista pohdintatilaa ja identiteettiä – ovatko ne Eurooppa itse? Silti Euroopan neuvoston nuorisotoimen johtokomitean (CDEJ) arvioijaraportööreillä on aika selkeä tutkimuskohde ja malli, jonka avulla he kehittäen kommentoivat, löytävät huolestuttavia ongelmia ja tuovat valoon kansallisia kummallisuuksia. Viidentoista vuoden aikana malli on osoittautunut aika angloamerikkalaiseksi ja essentialistiseksi (missä uskotaan jonkinlaiseen nuorisopolicyn toimeenpanotavan olemuksellisuuteen tai muotoon): Howard on itse 2000-luvulla palauttanut nuorisopolitiikan käsitteen ja yhtenäisyyden (ulottuvuuden) viiteen C – kirjaimeen: alueellinen ja sosiaalinen kattavuus (Coverage), hallituksen ja NGO:n produktiivinen voima (Capacity), kompetenssi (Competence), hierarkkinen ja horisontaalinen yhteistyö, koordinaatio ja koherenssi (Co-operation) ja inhimilliset resurssit ja kustannukset (Costs). Eurokonsultaation työkalupakki on siis kondiksessa ja konsultaatiokamppailu nuorison asiasta ja pakin voimasta sen vihollisia (työttömyys, syrjäytyminen) vastaan voi alkaa.
 
Mutta kyse ei voi olla vain sovittujen poliittisten normien toimeenpanotavoista ja sen mukaisista toimenpidekokonaisuuksista (policy) kansallisina prosesseina, tulee huomioida myös laajemmat politikoinnin ja politisoinnin (politics, politicking) avut ja poliittisen institutionalisoitumisen (polity) perusteet. Raportöörien toimintakulttuurissa angloamerikkalainen työkalupakki ei oikein aukea politikoinnin valta- ja vastakulttuurien ja niiden hyväksikäytön tai edustuksellisen politiikan instituutioiden ja niiden paineistamisen suunnassa. Ja jos Euroopan neuvoston kriittinen harkinta on maa-arvioinneissa poliittisesti vastuullista, tulisi raportöörien tarkastelu nostaa europolicyn, politiikan euroagendan ja europolityn tasolle. Puolivaltiollistuneita polityjä, parhaita policyjä ja enempi vähempi epävirallisia politikoinnin verkkoja, lobbaajia ja informantteja tälle on olemassa – euro-ongelmat on ratkottavissa vain eurotoimin. Raportöörien puheet kansallisten arviointien esiin nostamista eurooppalaisista momenteista ja bechmarkingista eivät riitä.
Raportöörien toiminnan salamyhkäisyys antaa mahdollisuuden tähän suppeaan työkalupakkipolitikointiin. Jo Suomen kansainvälisen raportoijapiirin tutkijoiden valinta EN:n ”nuorisotutkimusyhdyshenkilöiden” piirissä – joiden toimista Suomessakin käytiin epäselvää polemiikkia 1990-luvulla - osoitti tätä CDEJ:n toiminnan vähemmän läpinäkyvää verkostovaltaa. Kyse ei ole vain arvioijien ja raportöörien valinnasta tai Euroopan neuvoston hengen mukaisesta diplomaattisesta kabinettivalmistelusta. Jo Suomenkin arviointi osoitti, mikä valta arvioijaverkon osana toimivilla informanteilla tai kuiskaajilla oli: meitä, hyvinvointivaltiota ja sen poliittista ideologiaa lähellä olevia aika lailla sovinnaisia tutkijoita, jotka kuitenkin epäilivät Giddensin, Beckin ja Inglehartin hengessä nuorten sosiaalisen ja poliittisen identiteetin ja aseman fragmentoituneen, nimitettiin postmodernisteiksi! Tutkijat eivät uskoneet, että nuorisopolitiikan kautta voidaan analysoida nuorten maailman liikkeet ja eriytyminen. Pikemminkin nuorisopolitiikkaa joudutaan kehittämään ja räätälöimään erilaisten haasteellisten ryhmien suunnassa. Kansainväliset arvioijat taasen väittivät, etteivät kansalliset NTS-tutkijat osanneet maaraportissa ankkuroitua policy-rakenteeseen.
 
Euroverkoston valtapiirissä kansallisen nuorisohallinnon valtioiden väliset euroketterät toimijat, siivestävät ja sopivia tiedonpoliittisia evidenssejä hallitsevat asiantuntijat, euroevaluaattorit ja informantit pelaavat ja toimivat yhteen. Ja siitä he elävät. Nuorisopolitiikan marginaalit asemat Lissabon-EUssa ja diplomaattisen moniarvoisessa EN:ssa imponoivat tällaista toimijuutta ja konsultaatioinformaatiota. Euroopan unionin ja neuvoston nuorisofoorumeiden vaihtuvilla nuoren polven edustajilla ja toimeenpanijoilla on kiire eteen- ja ylöspäin politiikassa ja hallinnossa. Heitä ei oikein kiinnosta nuorten organisaatioiden, policyhallinnon ja tutkijoiden pitkäjänteinen poliittinen työ tällaisen selkokolmikannan luomiseksi, missä myös tutkijoilla ja tieteellisellä tavalla julkisesti harkita hankalia tiedon- ja lähdepoliittisia nuorisoaineistoja ja -ääniä olisi oma stabiili ja autonominen kumppanipaikkansa. Ja he voisivat arvioida myös sitä, kuka ja millä ilveen kuulolla tai sosiaalis-moraalisella huolella puhuu eurooppalaisten nuorisoryhmien puolesta tai osallistaa heitä. Vaikka policy-tutkimuksen teko on haasteellista, ja se vaatii miksattuja ja poliittis-pragmaattisia kosmopoliittisia aineistoja, se on mahdollista. Vakavat tutkijat ovat parhaiten opettaa meille, ettei enää ole tiedonpolitiikan edistystä tai sen objektiivia lähteitä siitä, kuinka kehittää nuorten hyvinvointia: Pekka Kuusen ja John Maynard Keynesin kansalliset aineistot ovat rapautuneet – hajautuneet kosmopoliittiset sukupolvet ovat jo täällä.     
 
Williamsonin ja muiden CDEJ-rapörtöörien toimilla ja tutkija-avustajilla on kuitenkin ollut hurja merkityksensä – reaalisena Euroopan Neuvoston ja Unionin nuorison (tiedon)politiikkana se voi olla sen vaikuttavin osa tai jopa fokus – se on sekaantumisellaan liikauttanut monen maan nuorisopoliittisia toimijoita ja itsetyytyväisyyttä, kun se on ensin pakottanut ne puhumaan asioista keskenään. Williamson (esim. 2002) on tämän vuosituhannen puolella usein myös palannut Suomen maaraporttiin. Raportin erilaiset härmäläiset kirjoittajatahot eivät oikein löytäneetkään toisiaan – tutkijat, hallinto, järjestöt ja naiivisti uskotut tuolloiset nuorisobarometrit nuorten äänenä jäivät erillisiksi raportin kappaleiksi, jota sitten selitettiin poliittisena jännitteenä. Silti monet asiat suomalaisversiossa elähdyttävät raportööreja nykyisin. Juuri tämä raportin kolmikanta – nuorison mobilisaation, hallinnon ja tutkijoiden roolipeli ja aineistot - on nyttemmin eurooppalainen metafora nuorisopolitiikan kumppanuuden visioinnissa.
 
Howard on huomannut myös 1990-luvun suomalaisen tilanteen, miten euro- ja kansalliset valtiot, alueet ja paikalliset toimijat muokkaavat sekaisen nuorisotoimen ”vesiputouksen”, jonka vaikutusta – sateista ropinaa - on hankala tarkastella kokoavalla tavalla; toimijavastuut eivät ole samoissa käsissä. Raportöörit ovat avautuneet nyttemmin NTS:n 90-luvun hengen mukaisen post-materialismin ja globaalien riskien ja arvojen hajautuvalle maailmalle – policy-benchmarkin ei enää oikein riitä nuorisotoimijoiden identiteettiperustaksi. Samalla hyvinvointiregiimi horjuu mutta elää Suomessa – Howard on joutunut palaamaan entistä enemmän tämän paalun äärelle eikä hän enää näe hyvinvointikonsensusta ongelmana – hänkin jo kysyy sen kehittämismahdollisuuden perään ja miettii, mitä suomalaiset tarkoittivat kun he puhuivat paljon ja pitkään nuorten hyvinvointikansalaisuudesta ja nuorten yksilöiden viimekätisestä mahdollisuudesta ja valinkauhasta tehdä elämänvalintoja, hallita elämäänsä.
 
Ehkä Pikkuvaltio-Suomi osasi aikanaan perustella jonkinlaisen turvan nuorten omille valinnoille, poluille ja kirjoittaa siitä raporttia. Myös maaraportissa oli kyse valinnoista, siinäkään ei voitu olla tietoisia valintojen merkityksistä ja seurauksista, mutta se oli hyvä kirjoittaa. Historialla jossittelu on hyväksi, toteutuneiden valintojen ja polkujen sivusta löytyy pessimismi, mutta toiselta sivulta myös positiivinen opetus.
 
Ministeri Anderssonin runoa käytettiin osana nuorisopolitiikan arviointia jo vuonna 1997:   
 
“There is a road no one has taken before you
Maybe it’s yours
If you find it, it will be
It doesn’t exist but comes into being when you walk it
When you turn around, it’s gone
No one knows how you got here, least of all yourself”
 
(Claes Andersson, What Became Words, mm. s. 141; Finland: International Report 1997, p. 11)
 
Kari Paakkunainen
Kirjoittaja on valtio-opin yliopistonlehtori (Helsingin yliopisto), joka on julkaissut kosolti nuorison poliittista kulttuuria ja nuorisopolitiikkaa koskevia tutkimuksia.