Vapaa-ajan tavoitteellisesta toiminnasta

Vapaa-aikahankkeemme puitteissa luimme Mirja Liikkasen toimittaman teoksen Suomalainen vapaa-aika. Maun sosiologia näyttäisi olevan kovassa huudossa kun puolet kirjasta keskittyy makuasioihin (mm. musiikkimaku, television mieliohjelmat, kirjailijasuosikit). Kaksi muuta kirjoitusta käsittelee vapaa-aikaa perheessä, ja kolme viimeisintä luontoharrastuksia, aktiivista musiikkiharrastusta sekä nuorten vapaa-aikaa luottamuksen ja sosiaalisen pääoman näkökulmista.

Omaan tutkimukseeni kirja antoi yllättävän vähän. Kirjan johdannossa (s. 9) Liikkanen hyvin muistuttaa, että vapaa-aika on kirjoitettu YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeusjulistukseen kaikkien ihmisoikeudeksi: ”24 artikla. Kullakin henkilöllä on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, mihin kuuluvat työajan järkevä säännöstely sekä määräaikaiset palkalliset lomat.”

Liikkanen huomauttaa osuvasti, että vapaa-ajan politiikan tavoitteena voidaan nähdä ”terveiden ja aktiivisten kansalaisten ja työntekijöiden tuottaminen”. Kärjistäen yhteiskunta siis toivoo ihmisten lepäävän vapaa-ajalla, jotta jaksaisivat tehdä supertehokkaasti töitä tai kuluttavan (tuotteita ja palveluita), jotta yhteiskunnan rattaanpyörät pyörisivät tai harjoittavan tavoitteellista toimintaa – aktiivista kansalaisuutta.

Sama kolmijako hahmottuu englanninkielen kolmesta erisävyisestä vapaa-ajan käsitteestä: free-time, leisure ja spare time. Free time näyttäisi olevan juuri vapaata aikaa (vaikka nukkumiseen), leisure sisältää harrastamiseen liittyviä merkityksiä ja spare, jonka voi myös kääntää säästämiseksi, muistuttaa vastinparistaan: ehkä siis kyseessä onkin consuming time tai spending time.

Toki lepääminen ja kuluttaminen voi myös olla tavoitteellista toimintaa, mutta tutkimuksessamme rajaamme vapaa-ajan tavoitteellisen toiminnan käsittelemään urheilu-, taide-, mediavälitteistä ja poliittista harrastustoimintaa. Kiinnostavalla tavalla nämä neljä näyttävät aineistoissamme myös kietoutuvan yhteen tai lomittuvan toisiinsa: esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumissa kuvatussa videossa, jonka voi katsella YouTubesta, nuoret räppää ja tanssii.

Ylipäätään nykypäivän globalisaatiokriittisessä nuorisoaktivismissa (ks. mm. Hoikkala ym. 2005, kirjan kakkososa) urheilu, taide ja media yhdistetään luovasti poliittiseen toimintaan. Kun Mitä on tehtävä? -nuorisoaktivismiteos ilmestyi 2005 ei tosin vielä oltu kuultu sellaisista sporttisista Mielen Osoittajista (ks. Suurpääkirjoitus tammikuu 2010) kuin Työväen Joustosta (pankeissa, kauppakeskuksissa ja työvoimatoimistoissa jumppaavasta nuoresta prekariaattipolvesta tai pellepataljoonasta, (josta on jo tullut kirjoiteltua Kommenttiin aiemmin).

Tutkija jää kammioon pohtimaan ohjaako nuorten tavoitteellinen vapaa-ajan toiminta uravalinnoissa? Entä miksi nuoret lopettavat tavoitteellisen toimintansa, harrastuksensa? Mikä ylipäätään on tavoitteellisen vapaa-ajantoiminnan mieli ja merkitys?

Kahdeksan vuotta sitten 24-vuotias reilun kaupan aktivisti kirjoitti kyselyvastauksessaan (löytyy Hoikkala ym. toimittamasta teoksesta s. 309):

”Kansalaisjärjestöjen kautta voi luoda sellaisia ystävyyssuhteita, jotka tuntuvat itsestä mielekkäiltä (samanlainen arvomaailmahan yhdistää), ja muutenkin saa sisältöä omaan elämään. Jos yritän kuvitella, mitä elämäni olisi ilman kansalaisjärjestöjä, mieleeni nousee vain kuvia illoista, jolloin ei olisikaan mitään tekemistä, tyhjistä viikonlopuista ja yksin yliopiston kirjastoon hautautumisesta.”

Tästä se nuorten vapaa-ajan tavoitteellisen toiminnan mielen ja merkitysten etsintä lähti aikoinaan käyntiin, ja tästä se myös tänä keväänä hyvin jatkuu.

Sofia Laine
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto  

Lähteet

Liikkanen, Mirja toim. (2009) Suomalainen vapaa-aika. Arjen ilot ja valinnat. Helsinki: Gaudeamus.

Hoikkala, Tommi & Laine, Sofia & Laine, Jyrki toim. (2005) Mitä on tehtävä? Nuorison kapinan ja teorian käytäntöä. Helsinki: Loki-kirjat & Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverskosto, julkaisuja 51.

P.S. Nuorten vapaa-aikatutkijan oma vapaa-aika kääntyy helposti aktiiviseksi tutkimustoiminnaksi – ihan vain romaania lukiessa. Pitäisikö tästä huolestua?