”Luonnollinen suomalaisuus” ja etnosentrismi kahdeksan suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa 2011

Tarkastelin vaaliohjelmissa ”luonnollistuneen suomalaisuuden” ja Euro-/etnosentrismin ilmauksia. Puhetavat koostuvat lausumista, jossa suomalainen kansanluonne, kulttuuri tai kulttuurisuus esitetään itsestään selvänä ja ensisijaisena. ”Luonnollinen suomalaisuus” ilmenee vaaliohjelmissa sekä näkyvästi että piilevästi. Se on ensinnäkin suoraa ja aiottua puhetta siitä, mitä suomalaisuus on, tai mitä sen tulisi olla. Toiseksi se on epäsuoraa puhetta hyvistä tai tavoiteltavista kulttuurin tai identiteetin piirteistä, joihin sisältyy oletus suomalaisuuden yhdenmukaisuudesta ja yhtenäisestä tavasta ymmärtää suomalainen kulttuuri. Lisäksi kansallisuuden essentialisointia ilmenee lausumissa, jotka rakentavat suomalaisten, suomalaisen yhteiskunnan tai järjestelmän – tai jonkin sen osa-alueen (esim. koulutusjärjestelmän) – paremmuutta suhteessa muihin. Toisinaan puolueiden ilmauksissa viitataan Suomen ja suomalaisuuden sijaan Eurooppaan ja eurooppalaisuuteen.

 
Analyysin pohjalta syntyi karkeahko jako kolmeen tapaan käsitellä suomalaisuutta:
  1. Ylivertainen ja itsestään selvä suomalaisuus. Tätä edustavat kahdeksasta suurimmasta puolueesta Perussuomalaiset. Myös Kristillisdemokraatit on luettavissa kansallisuuslausumiensa perusteella tähän käsittelytapaan.
  2. Kansainvälistyvä suomalaisuus – hallittu moninaisuus. Tätä edustavat varsin vähän erikseen maahanmuuttoon tai etniskulttuuriseen moninaisuuteen huomiota kiinnittävillä vaaliohjelmillaan Kokoomus, Keskustapuolue ja SDP.
  3. Lähtökohtainen moninaisuus. Puhetapaa tuottavat ensisijaisesti Ruotsalainen Kansanpuolue, Vihreät ja Vasemmistoliitto. Erityisesti etnis-kulttuuriseen erilaisuuteen huomiota kiinnittävät kaksi ensin mainittua.
 
Luokittelua voi avata poliittisen filosofian sanastolla: Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit edustavat kansallisuusmerkityksenannoiltaan ”konservatiiveja"; Kokoomus, Keskusta ja Sosialidemokraatit ovat ”kansainvälisyysliberaaleja”; RKP, Vasemmisto ja Vihreät ”moninaisuusliberaaleja”. Konservatiivit näkevät ihanteellisen sosiaalisen, taloudellisen ja poliittisen yhteisön kulttuurisesti yhtenäisenä ja yhdenmukaisena. ”Toinen” on lähes poikkeuksetta ongelmallinen yhteisön toimivuudelle. Kansainvälisyysliberaalit pitävät kansainvälistymistä positiivisena selviönä. Esimerkillisiä ilmentymiä kansainvälistymisestä ovat Euroopan unioni, suomalaisyritysten kansainvälistyminen, suomalaisten liikkuvuus koulutuksen ja työn perässä, sekä hallittu työperäinen maahanmuutto. Moninaisuusliberaalit puolestaan näkevät edellisen lisäksi kaikenlaisen kulttuurisen moninaisuuden olevan lähtökohtaista ja positiivista yhteiskunnille. Lisäksi nämä painottavat erona muihin humanitaarisen maahanmuuton tärkeyttä vaaliohjelmissaan. Erityisesti RKP ja Vihreät nostavat maahanmuuton useaan otteeseen esiin positiivisessa valossa. Nämä puolueet huomioivat myös ”perinteiset vähemmistöt”, erityisesti ruotsinkieliset ja saamelaiset sekä heidän kieli- ja kulttuuripoliittisen sekä vähemmistöoikeudellisen asemansa.
 
Yleisellä tasolla kaikki puolueet olettavat suomalaisuuden tietynlaiseksi ja sellaisenaan yleisesti jaetuksi identiteetin piirteiden, tapojen ja arvojen kokoelmaksi. Konservatiiveilla tällainen essentialismi on sekä hyvin näkyvää että kulkee piilevämpänä läpi vaaliohjelmien lausumissa, joissa kansakunnan subjekteiksi hahmottuvat kansallisuudeltaan ja juuriltaan suomalaiset, sekä suomalaisen ihmisen ja elämänmenon hyvyyttä korostetaan.
Kansainvälisyysliberalistien vaaliohjelmissa tämä oletus on läsnä, mutta tulee esiin epäsuoremmin puheenparsissa, joissa tähdennetään suomalaisten rehellisyyttä, oikeustajua tai vaikkapa sosiaali- tai koulutuspoliittisen järjestelmän hyvyyttä itsestään selvänä. Moninaisuusliberalistit puolestaan eivät juuri viittaile suomalaisuuteen, vaan sanovat monikulttuurisuuden olevan kansainvälistyvien yhteiskuntien tosiasia ja suhtautuvat myönteisesti kulttuuriseen erilaisuuteen. Toki voi ajatella, että Vihreiden, Vasemmistoliiton ja RKP:n tavassa alleviivata länsimaista käsitystä demokratiasta, sivistyksestä, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista on etno-/Eurosentrinen pohjavire, mutta ohjelmien muu, positiivisesti kulttuuriseen erilaisuuteen suhtautuva aines, vie pohjaa tältä tulkinnalta. Kansainvälisyys- ja moninaisuusliberalistien vaaliohjelmista jää vaikutelma, että suomalaisuuden moneutta ja kerroksellisuutta ei haluta, tai osata, lähteä suorin sanoin avaamaan. Mieluummin jätetään puhumatta koko monimutkaisesta ja ristiriitaisesta aiheesta. Tämä ei ole tavatonta, sillä suomalaisuutta tai Suomen kansalaisuutta ei reflektoiden avata minkään puolueen vaaliohjelmassa. Suomalaisuuden-kategorian avaamattomuus kertoo myös siitä, että puolueet olettavat sitä koskevan ymmärryksen olevan yhteisesti jaettu äänestäjien kesken.
 
”Kaikki kansalaiset” ja ”me suomalaiset” ovat tehokkaita retorisia ilmauksia, jotka varmastikin useimmiten tarkoittamatta rajaavat ulkomaalaiset ulos totuttujen tapojen ja arvojen, sekä piilevästi myös oikeuksien ja velvollisuuksien piiristä. Samalla ne – yhdessä suorempien nationalististen ilmausten kanssa – häivyttävät eroja suomalaisuudesta ja homogenisoivat kansallista kulttuuria. Suomalaisuus näyttää vaalitekstien valossa olevan lähes ongelmaton ja sisäisesti yhtenäinen sosiokulttuurinen kategoria. Tätä korostaa myös se, että puhe erilaisuudesta ja moninaisuudesta – niin positiivisessa (esim. Keskustapuolue, Kokoomus, KD ja SDP) kuin negatiivisessa (esim. PS ja KD) hengessä – nousee esiin yleensä puhuttaessa ”toisista”, ulkomaalaisista tai kulttuurivähemmistöistä. Suomalaisuus ei ole sisäisesti kulttuurisesti eriytynyttä.
 
Sen lisäksi, että etnosentristinen tai essentialistinen kansallisuuspuhe rakentavat käsitystä suomalaisista yhtenäisenä kulttuuriryhmänä, ne johtavat näkemään poikkeamat, epävakaudet ja uhat kulttuurisina. Suomalaisen yhteiskunnan arvot ja tavat ja suomalaisten toiminta näyttäytyy oikeellisena nimenomaan kulttuurinsa kautta, mutta ”toisten” tavat tulevat myös tulkituiksi heidän kulttuureidensa kautta. Ihmiset ovat ennen kaikkea kulttuurisia olioita, eikä inhimilliselle käyttäytymiselle tai toiminnalle etsitä taloudellisia, poliittisia, sosiaalisia tai henkilökohtaisia syitä. Täten se tarjoaa alustan oman kulttuuriyhteisön nostamiselle muita ylemmäs ja ”toisten” väheksymiselle ja syrjimiselle kulttuuripiirteiden perusteella.
 
Kirjoittaja Miikka Pyykkönen (YTT) on Jyväskylän yliopiston kulttuuripolitiikan maisteriohjelman lehtori. Hänen tutkimus- ja opetusalueitaan ovat mm. monikulttuurisuus ja kulttuuripolitiikka, hallinnan analytiikka, maahanmuuttajien yhdistystoiminta ja etnisten vähemmistöjen hallinnoinnin historia ja nykypäivä.