Kenelle puolueet puhuvat?

Tämänhetkisten eduskuntapuolueiden vaaliohjelmia lukiessa voi pysähtyä toteamaan melko itsestään selvän seikan: ohjelmatekstit on kirjoitettu ”suomalaisille”. Tämä seikka on kenties niin itsestään selvä, että sitä on vaikea tunnistaa saatikka kyseenalaistaa. Tässä kohden on aiheellista kysyä, mitä kyseenalaistamista on suomalaisten puhuttelemisessa? Ovathan ainoastaan Suomen kansalaiset äänioikeutettuja tulevissakin eduskuntavaaleissa. Voidaan kuitenkin väittää, että vaaliohjelmissa suomalaisilla viitataan monin paikoin (passi)kansalaisuuden sijasta etnis-kansalliseen kategoriaan – valkoiseen valtaväestöön.

Valtaväestön tai enemmistön puhuttelu on varmastikin ymmärrettävä strategia vaalivoittoa tavoittelevien puolueiden näkökulmasta. Toisaalta on muistettava, että kaikki potentiaaliset äänestäjät eivät automaattisesti koe kuuluvansa valtaväestöön edes etnis-kansallisessa mielessä: osa vaalipuheesta sulkee siten ulkopuolelleen kansalliset vähemmistöt (esim. romanit, saamelaiset, suomenruotsalaiset), kansalaisuuden jo saaneet maahanmuuttajat, maahan muuttaneiden ihmisten ja ylirajaisten liittojen jälkeläiset, adoptiolapset, paluumuuttajat ja moninaisen joukon muita ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Tässä valossa kuvitellun enemmistön puhuttelu homogeenisenä massana tulee kyseenalaiseksi. Suomen valtion rajojen sisällä elävä populaatio on aina ollut varsin monikielinen ja monikulttuurinen. Provokatiivinen väite kuuluu siten seuraavasti: kaikkien puolueiden vaaliohjelmissa etnisiä ja kulttuurisia vähemmistöryhmiä ei nähdä potentiaalisina äänestäjinä.
 
Vaaliohjelmien kirjoittaminen valtaväestölle muovaa niiden näkökulman maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymyksiin melko kapeaksi. Monin paikoin lukija saa vaikutelman, että ohjelmat on kirjoitettu ikään kuin vakuuttelemaan huolestuneet (suomalaiset) äänestäjät siitä, että puolueet ovat kykeneviä hoitamaan monikulttuurisuudesta aiheutuvat ongelmat valtaväestön kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka vaaliohjelmissa on vähän monikulttuurisuuskeskustelua verrattuna viime vuosina paisuneeseen julkiseen puheeseen, ovat näkökulmat pysyneet samansisältöisinä. Keskustelun lähtökohtia ovat määrittäneet maahanmuuttokielteiset puheenvuorot, joihin puolue toisensa jälkeen joutuu nyt reagoimaan. Tämä selittänee osaltaan vaaliohjelmien valtaväestöä vakuuttelevaa lähestymistapaa. Toinen provokatiivinen väite kuuluu siten seuraavasti: vaaliohjelmissa monikulttuurisuuspolitiikka keskittyy maahanmuuttajien kotouttamiseen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn, ei niinkään jo olemassa olevan etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden tunnustamiseen tai eriarvoisuuksien tasoittamiseen. Monikulttuurisuus paikantuu monin paikoin tulevaisuuteen tarkoittaen ainoastaan maahanmuuttoa.
 
Kuten yllä olevasta voi päätellä, ei ole lainkaan merkityksetöntä kenelle vaaliohjelmia tietoisesti tai tiedostamatta kirjoitetaan. Valtaväestön puhuttelemisen lisäksi ohjelmat ovat myös etnis-kansallisen valtaväestön edustajien kirjoittamia. Näin tilanne on kärjistetysti sama kuin laajemmassakin julkisessa keskustelussa: valtaväestön edustajat keskustelevat ja väittelevät keskenään siitä, mitä monikulttuurisuus on, tai mitä sen pitäisi olla. Moni puolue on jo tiedostanut tällaisen yksiäänisyyden ongelman ja pyrkii rekrytoimaan esimerkiksi maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita listoilleen. Ehkä jossain vaiheessa näiltä listoilta päästään myös puolueiden sisäpiireihin ja vaaliohjelmien laatijoiksi. Tämä voisi moninaistaa vaaliohjelmien sisältöjä ja näkökulmia entisestään.

Kirjoittaja on tutkija ja jatko-opiskelija, Itä-Suomen yliopisto/Nuorisotutkimusverkosto